Hae tuonne - Miten ihmeessä meistä tuli Keski-Pohjalaisia?

Pääsiäisen aikaan kävelylenkillä Pohjanmaalla

Se oli yksi huolimaton toteamus miehelleni keskellä kiireistä arkea pääkaupunkiseudulla syksyllä 2020: "Hae tuonne". Yksi työpaikkailmoitus Keski-Pohjanmaalta osui silmiini jossakin kohtaa somea selatessani. Vakituinen työ lähellä meidän kotiseutua. Pitkät lomat, dynaaminen työyhteisö, etätyötä, ok palkkakin. Eihän siinä muuta erikoista ollut kuin, että kuukauden päästä tästä mieheni kertoi saaneensa paikan ja ottaneensa sen vastaan. Toisen meistä työpaikka olikin yhtäkkiä 500 kilometrin päässä kodistamme ja 50 kilometrin päässä kesämökiltämme ja minun lapsuuden kodistani. Niin ja se alkaisi loppiaisen jälkeen tammikuussa. Kiitos koronan, sitä pystyi hoitamaan alkuun täysin etänä Vantaalta käsin.

Voitaisiinko todellakin muuttaa kotiseudulle? Miten minun työlle käy? Eihän tuolla seudulla ole töitä. Minne muuttaisimme? Kokkolaan, Kannukseen, Ylivieskaan? Millaisia asuntoja siellä on? Olin aloittanut samana vuonna vasta nykyisen projektin ja yliopisto-opintoni Helsingin yliopistossa olivat "vaiheessa". Entä lasten kouluasiat, kaverit, elämänpiiri, kaikki? Edesmennyt isäni kutsui poikia aina Vantaan pojiksi. Miten Vantaan pojista tulisi yhtäkkiä pikkukaupungin poikia? Miten minä sopeutuisin yli parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin maalle, muuttotappioalueelle, joista tilastojen mukaan kaikki lähtevät pois? 

Eihän tämä mikään hyppy täysin tuntemattomaan ole. Rakensimme vanhemman pojan syntymisen aikaan kymmenkunta vuotta sitten kesämökin lapsuudenkotimme metsän reunaan ja jossa olemme ahkerasti mökkeilleet kaikki vapaa-ajat, mutta palanneet aina arkeemme pääkaupunkiseudulle Vantaalle, jossa olemme jo viimeiset 15 vuotta viettäneet. Myös korona-keväänä 2020, kun koko Suomi siirtyi etätöihin, pakkasimme nopeasti laukkumme ja lähdimme väljemmille vesille tänne pariksi kuukaudeksi kauaksi Uudenmaan rajua koronatilannetta, kunnes koulut taas aukenivat. Selvisimme täällä silloinkin, joten miksi emme nyt? Nettiyhteydet toimivat erinomaisesti ja työtä voi hoitaa aivan helposti, mistä päin maailmaa tahansa. Miten ihana olisikaan päästä hoitamaan tuohon pellolle oikeasti kasvimaata ja marjapuskia ilman, että kaikki jää aina tänne, kun käännämme auton keulan kohti etelää. 

Olen aina tykännyt asua Vantaalla. Vantaa on tällaiselle uudisasukkaalle sopivan "pieni" ja "maalainen" paikka, josta pääsee tarvittaessa äkkiä pois. Junat ja lentokoneet liikkuvat, palvelut pelaavat ja elämä on helppoa. Miten hankalaa olikaan ennen matkustaa ensin yksi päivä Suomessa pääkaupunkiseudulle ja sitten vasta varsinaiselle matkalle. Nyt kodistamme lentokentälle oli muutaman kilometrin matka. Bussit kulkevat joka suuntaan, eikä edes työpaikalle mennessä tarvitse ikinä katsella bussiaikatauluja, koska niitä joutuu odottamaan korkeintaan muutaman minuutin. Kaikki kaupalliset palvelut on kävelymatkan päässä, mitä elämässä ikinä voi tarvita. Kätevää.  

Mutta, mikä sai itseni miettimään muuttoa? Ehkä tässä tärkeimmät ajatukset.

1. Korona-aika

Olen viettänyt käytännössä koko korona-ajan makuuhuoneessani kotona sekä mökillä. Siellä on perehdytetty omaa työparia, käynnistetty hanketta, striimattu koulutuksia, pidetty gradu-seminaarit, pikkujoulut ja kevätjuhlat. Kaikki on sujunut vallan mainiosti. Työmatkoilta säästynyt aika on ollut korvaamatonta ja mahdollistanut esimerkiksi, että ekaluokkalaisemme on voinut viettää iltapäivänsä kotona. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin haaveilemaan sähkötyöpöydästä ja ihan omasta työhuoneesta, jonne voisin levitellä työpaperini sängyn sijaan. 

Makuuhuone etätyöpisteenä ja lounaspaikkana

2. Turvaverkko lähemmäksi

Pohjanmaalla asuu äitini, siskoni perheineen ja appivanhemmat. Sekä myös muuta sukua. Mikä onkaan parempaa, kuin istuskella mummon kahvipöydässä jutustelemassa niitä näitä ja parantaa maailmaa siskojen kanssa. Nyt aivan liian useat synttärit, juhlat, hautajaiset ja muut istujaiset jäivät meiltä väliin, kun välimatka oli liian pitkä. 

3. Lisää tilaa

En kestänyt sitä eteistä. Pieni eteinen, jossa nelihenkisen perheen tennarit, kumisaappaat, ulkohousut, luistimet, jalkapallokamat, hanskat, nappulakengät, työlaukut, reput jne. lojuivat sikin sokin. Kaikki kaapit olivat täynnä ahkerasta konmarittamisesta huolimatta. Eikö sataneliötä riittänytkään meille? 

3. Poikien koulutie

Itse pienessä kyläkoulussa kasvaneena oli vaikeaa katsella sivusta poikien jättikoulua. Vanhemman lapsen opettajat vaihtuivat joka vuosi. Ison koulun pihalla oli 3 keinua ja kiipeilyteline, jossa n. 900 oppilasta odottivat keinuvuoroaan. Nuorempi pääsi 41 oppilaan jättiryhmään, jossa pelkkä omaan luokkaan tutustuminen otti aikansa. Pöytätilaa ei riittänyt kaikille, kynät katosivat päivittäin, koska tehtäviä tehtiin lattialla, eikä omia paikkoja ja pulpetteja ollut.  Kaikesta tästä huolimatta pojat viihtyivät koulussa hyvin, ketään ei kiusattu ja opettajat selvisivät loistavasti digiopetuksesta. Pojat saivat käyttöönsä jo ekaluokalla omat Cromebookit, jossa tekivät tehtäviä sähköisesti. Korona-aikana meillä ei ollut mitään ongelmia käydä koulua 500 kilometrin päässä. Tästä kiitos meidän entiselle modernille koululle sähköisine työympäristöineen ja osaaville opettajille! Kuitenkin jäin miettimään, voisiko pienempi koulu tarjota enemmän yhteisöllisyyttä tai vaikkapa koulunäytelmiä ja -esityksiä, joita oma lapsuuteni oli täynnä?

4. Ruuhkat ja melu

Heräsin oikeastaan jatkuvaan meluun tehdessäni erästä työhöni liittyvää "äänimaisematehtävää". En löytänyt Vantaalta kävellen ainoatakaan paikkaa, jossa videolle ei olisi tallentunut jatkuva liikenteen melu. Kun lähdettiin pakoon meteliä Sipoonkorpeen tai Kuusijärvelle, parkkipaikat olivat tukossa ja makkaranpaistopisteet muistakin luontoon haluavista, ja viime kävelyllä Haltialan tilalle noin 100 motoristia päryytteli paikalle. Jostain kumman syystä kävelin siis yleensä Vantaan raitteja vastamelukuulokkeet päässä podcasteja kuunnellen ja kanssakulkijoita väistellen:-)