Kotiseudulle

 En tiedä mistä johtuu, että löydän nykyään Arttu Wiskarin lauluista omaa mielenmaisemaani.  "Sirpan kanssa landelle muutettiin. Rahat ei riittänyt jäädä kaupunkiin. Tää tila oli puoli-ilmainen. Kylänraitti täysin hiljainen. Uusi alku meille avautui. Kylppärin seiniä remppailtiin. Pois mustat pilkut laatoista hangattiin. Sirpa löysi Elloksen kuvaston. Eikä ollut viikkoon onneton. Syksyn myötä lehdet lakastui..." Isäni omin käsin rakentama puulato Toisaalta olen moneen kertaan hyräillyt myös tätä Wiskarin biisiä: "Tässäkö tää oli? Levii nelostielle lasten monopoli. Jää juomatta se kylmä alkoholiton olut. Joita Soliferin jääkaappiin ostin kuus. Tässäkö tää oli? Valuu asfaltille autosta glykoli. Vaikenee radiossa nuorisoidoli ja nyt. Meitä ympäröi tää totaalinen hiljaisuus."  Erityisesti tää biisi tulee mieleen joka kerta, kun käydään läpi mieheni kanssa kahden paikallisen lounasravintolan ruokalistaa valiten kumpaan mennään. Näen samalla edessäni kahdenkymmenen vuoden

Kävin parin päivän työreissulla Itä-Suomessa ja sillä aikaa pieni lumikerros oli vallannut uuden kotimme pihan. Viime perjantaina täällä vietettiin myös joulunavajaisia. Nuorempi poikamme oli ihmeissään, miksi joulu pitää avata. Oli pakko selittää, että avajaiset eivät ole uusi paikallinen omituisuus, vaan Vantaalla avajaiset ovat olleet aina niin kaukana ja koko pääkaupunkiseutu täynnä muitakin kivoja tapahtumia, ettei ole tullut käytyä. Täällä tietenkin mennään paikalle, jos joskus jotain tapahtuu.😁 Nyt kylällä on siis iso valokoristeltu joulukuusi ja saatiin mekin virallinen lupa kaivella jouluvaloja esille.  Ennen lapsia lumi näyttäytyi pääkaupunkiseudulla lähinnä bussiliikennettä ja korkokengillä kävelyä vaikeuttavana tekijänä. Valkoinen lumi vaihtui yleensä hetkessä likaiseksi loskalumeksi ja kauniit lumipäivät olivat vähissä. Lasten myötä lunta oppi arvostamaan. Miten paljon onkaan iloittu joululomilla ja talvilomilla mökin pulkkamäestä. Jokainen talvipäivä täällä on tuntunut t

  Ensikosketus koronatestiin oman nenän kautta ja kyllä kauhistuttaa. Sain flunssan. Tauti eteni nopeasti kevyestä nuhasta jäätävään migreeniin ja oloon. Kun valvoin kolmatta yötä pään kiristyssiteen (=tuubihuivi) kanssa sohvalla pimeässä, tajusin tosissani, mihin sote-uudistusta tarvitaan. Täällä maaseudullahan ei ole yksityisiä terveyspalveluita ja julkiset palvelut ovat autottoman ulottumattomissa kaukana. Pääkaupunkiseudulla asuessa oli aina turvallista olla. Ambulanssi tuli tarvittaessa hetkessä, isot sairaalat olivat nurkan takana ja niihin pääsi bussilla. Jos terveyskeskuksiin ei saanut aikaa (ei siis ikinä), pystyit aina tilata ajan saman tien yksityiselle. Työterveyden pisteitä ja HUS:n laboratorioita oli ripoteltuna kaikkialle. Palvelut toimivat pääsääntöisesti 24/7. Täällä on vähän toisin. Optimistisesti yritin kartoittaa työterveyteni mahdollisuuksia viikonloppuisin. Alle kahdensadan kilometrin päässä ei ollut mitään palveluita ennen maanantai-aamua. Paitsi että työterveyte

Viikonloppuna kävin keskustelua siskon miehen syntymäpäivillä maalla asumisesta ja menneistä blogipostauksistani aiheena mm. tee, erikoiskahvit, liha ja soijamaito.😅 Poikien Oulun serkku totesi lakonisesti, että ei olisi niin isoa seteliä, että hän muuttaisi tänne. Unohdetaanpa nyt ne teeongelmat ja siirrytään positiivisempiin aiheisiin. Miten vähemmilläkin seteleillä voi ja kannattaa muuttaa kotiseudulle takaisin.😃 Tässäpä meidän kokemuksia.  1. Rakkaat ihmiset, äidit, isät, mummot, siskot, veljet, serkut, kummit, tädit, sedät ym.  Onhan se mahtavaa, kun lähellä on ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut jo uhmaikäisestä ja joille ei tarvitse selitellä mitään. Kun asuttiin kaukana, sain aina huolesta suunniltaan miettiä, miten suvun vanhimmat voivat ja kärvistellä kaikkien sukujuhlien aikana, mitkä meiltä jäivät väliin. Erityisen surullista oli elää etänä 500 km:n päässä isäni viimeisiä hetkiä, kun koko muu lähisuku oli siellä sairaalasängyn vieressä jättämässä hyvästejä. Nyt asun parin

Eilen istuin kunnantalolla taas kerran villasukat jalassa ringissä ja hetken tunsin olevani kuin kotonani. Kaikki on alkanut vaikuttaa pikku hiljaa normaalilta. Hakkasin piikkipallolla kehoani ja etsin samalla ohjaajan mukaan oman kehoni rajoja. Päivällä kävin lounaalle mennessäni napsauttamassa ensin vedenkeittimen päälle ja pääsin juomaan teetä ilman mielipahaa tai kateellisuutta kahvinjuojia kohtaan, jotka saavat vip-kohtelua kahden kannun voimin. Keskiviikko-iltana vedin kuuliaisesti heijastinvyön päälleni ja lähdin iltalenkille sysimustaan iltaan valittamatta katulamppujen puutteesta. Tänään aloitin viikonloppua seisten lasten kanssa Lyylin grillin jonossa määrättömän ajan kilpailematta viereisen autokaistan kanssa. Olen alkanut myös nukkumaan yöni pääsääntöisesti junien tärinästä huolimatta (tai en ainakaan herää juniin viittä kertaa yössä) ja helisevät lasiesineet on siivottu pois yläkerrasta jo aikaa sitten.  Myös muut kodin "pikku" ongelmat ovat unohtuneet. Olen unoh